keskiviikko 24. tammikuuta 2018

Palikoita


Olen usein kirjoittanut identiteetistä, sen etsimisestä, sen melkein löytämisestä, sen löytämisestä ja kadottamisesta taas uudelleen. Nyt kirjoitan siitä taas. Tämä teksti summaa yhteen kaiken sen, miksi se ns. oman itsen löytäminen on ollut niin hankalaa, ja miksi tulee aina olemaankin.


Puutteellinen identiteettikäsitys, johon kuuluvat
Identiteetin integraatio: Heikosti integroitunut identiteettikäsitys (esim. rajallinen henkilökohtainen jatkuvuuden ja yhtenäisyyden kokemus, kokemus itsen tilojen vaihtelusta, uskomukset siitä että ulkomaailmalle esitetty itse on kulissi).
Minäkäsityksen integraatio: Heikosti eriytynyt minäkäsitys tai identiteetti (esim. vaikeudet määritellä tai kuvailla itseä, sisäinen tyhjyyden kokemus, heikot rajat itsen ja toisten välillä, minäkäsityksen muuttuminen sosiaalisessa kontekstissa).


Toiset eivät pidä diagnooseista, kokevat ne leimaavina ja määrittelevinä. Minä olen aina tykännyt diagnooseista. Ne selittää sen, kuka olen. Eivät määritä, vaan selittävät. Niiden avulla on saanut vastauksia koko elämään - miksi se on ollut sellaista kuin se on ollut, miksi minä olen sellainen kuin olen, miksi koen jotkut tietyt asiat sellaisina kuin koen ja esimerkiksi miksi jokin asia on itselleni hankalaa kerta toisensa jälkeen, vaikka muille se olisi lastenleikkiä. 

Kaikista parasta oli saada rajatilapersoonallisuushäiriön diagnoosi. Siitäkin huolimatta miten suuri stigma siihen liittyy, miten hankalina meitä saatetaan pitää, joskus jopa todellisina paholaisina paremman tiedon valossa, ja huolimatta siitä, miten paljon asiaan ylipäätään liittyy väärää ja haitallista tietoa. Se oli parasta siksi, koska se antoi selityksen kaikelle sille, mikä on koskaan itselleni ollut vaikeaa. Ja opin siitä edelleen koko ajan enemmän. Samalla jatkuvasti itsestäni.

Viime aikoina olen pohtinut identiteettiä näiden uusien silmien läpi. On ollut lohduttavaa ymmärtää se, miksi olen vähän väliä ollut ja olen edelleen hukassa itseni kanssa. Se, että tulee aina silloin tällöin ihmeteltyä, että tällainenko minä oikeasti olen, niin hyvässä kuin pahassa. Tämä ihmettely ei ehkä tule loppumaan koskaan, eikä se haittaa. Enää. Koska tiedän, että identiteettini ei ole asia, mikä olisi oikeastaan millään tasolla pysyvä. Toki tietyt asiat on niitä, jotka minusta tekee minut, nyt ja aina, mutta silti suuretkin asiat ja ominaisuudet minussa muuttuvat. Ja se, kuka olen yhtenä päivänä, saattaa ihan oikeasti olla eri ihminen, kuka olen seuraavana päivänä. 


Tämä on aika vaikea selittää auki, mutta yritän. 

Se, että minulla on rajatilapersoonallisuushäiriö, tarkoittaa sitä, että identiteettini muovautuu jatkuvasti ja koko ajan peilaten kulloisestakin ympäristöstä ja niistä ihmisistä, joiden kanssa olen tekemisissä. Se, että olen juuri se, joka tällä hetkellä olen, johtuu juurikin siitä missä asun ja keitä elämässäni on. Kun näitä palikoita hämmentää, saatan muuttua ihan toisenlaiseksi. Ottamalla sieltä pois yhden ihmisen tai lisäämällä toisen, en ole enää sama ihminen. Toisessa kaupungissa olen taas erilainen kuin kotona. Tai jos jokin muu suuri palikka elämässä liikahtaa toiseen asentoon, muuttuu identiteettini jälleen. Muovaudun aina ympäristöstä itseäni peilaten, eikä kyseessä ole pelkästään pienet asiat itsessäni, vaan kyseessä on myös ne syvimmät ja tärkeimmät arvot ja asiat, joiden olen ajatellut olevan pysyviä osasia itsessäni. Esimerkiksi kymmenen vuoden jälkeen lopetin salilla käymisen kuin seinään, koska yksi palikka oli vaihtanut paikkaa. Sali ja sen tavoitteet oli tärkeä ja valtava osa identiteettiäni. Kunnes lakkasi olemasta. Sen yhtäkkinen loppuminen hämmensi itseänikin, sillä olin rakentanut identiteettini osittain sen varaan. 

Olen ollut myös melkein yksitoista vuotta absolutisti, kunnes lakkasin olemasta. Olen ollut terveysintoilija, joka ei voinut edes ajatella syövänsä mitään sokerista tai muuta roskaruokaa. Olin sitä kolme ja puoli vuotta, kunnes en enää ollutkaan. Olen myös identifioinut itseni voimakkaasti introvertiksi, mutta olenkin tainnut olla sitä vain tietyn ympäristön vaikutuksesta ja siksi olen sitäkin kyseenalaistanut jo pitkään.

Samaan tapaan kyseenalaistan toisinaan vegaaniuttani, mikä siis kertoo niistä arvoista, jotka ovat olleet koko ikäni itselleni tärkeitä, ellei jopa kaikista tärkeimpiä. Aina en tiedä, onko enää. Ja se repii minua itseäni vähän kappaleiksi, koska toisaalta tiedän miten tärkeä asia on ja tunnen sen sydämessä asti, mutta silti kyseenalaistan sen.

Nämä kaikki on olleet itselleni suuria, aivan valtavia palasia sitä kuka olen. Tärkeitä osia minuutta, sitä mistä olen rakennettu. Enkä ole niinä vuosina tai aikoina koskaan voinut kuvitellakaan tilannetta, jolloin lakkaisin olemasta sitä mitä silloin olin.

Mutta aina on jokin palikka vaihtanut paikkaa, ympäristö muuttunut, elämään on tullut uusi ihminen tai siitä on lähtenyt yksi, ja kuin seinään lakkasin olemasta sitä mitä olin pitkään ollut. Ja lähdin taas rakentamaan uutta identiteettiä.


Tunnen myös usein, että minussa on enemmän puolia kuin vain yksi. Jo teini-iässä koin, että minussa on vähintään kaksi puolta ja nämä kaksi on kuin kaksi eri ihmistä. Kärjistettynä kyseessä on hyvä ja paha. Nämä kaksi vuorottelevat ja tulevat esiin tietynlaisissa tilanteissa, ympäristöissä ja tiettyjen ihmisten kesken. Ne myös keskustelevat paljon keskenään, mutta monesti toinen puoli myös ihan tarkoituksella jättää kuuntelematta toista. Silloin vastaan tulee taas niitä suuria hämmennyksen hetkiä, että tällainenko minä oikeasti olen? Tällaiseenko minä pystyn? Olen sen nyt ymmärtänyt, että ei se ole se joka oikeasti olen. Olen vain sen hetken ja kaikkien niiden palikoiden summa, mitkä juuri sinä hetkenä elämässäni on. Huomenna olen taas toisenlainen. Niin toisenlainen, että tuntuu, että se toinen puoli minussa oli kokonaan toinen ihminen.

Persoonallisuuden epävakauteen* voi liittyä identiteetin epävakaus. Identiteetti tarkoittaa vakaata kokemusta itsestä, joka mahdollistaa itsen kokemisen pysyvänä, samana, jatkuvana ja yhtenäisenä hetkestä toiseen. Identiteetin epävakaudesta kärsivän käsitys itsestä, henkilökohtaisista arvoista ja elämäntavoitteista voi vaihdella. Nämä vaihtelut ilmenevät äkillisinä muutoksina suhteessa työpaikkoihin, uraan liittyviin päämääriin, seksuaaliseen suuntautumiseen, ystäviin ja ydinkokemukseen itsestä. Minäkuvaa sävyttää usein kokemus itsestä pahana. Lisäksi epävakaasta persoonallisuudesta kärsivä voi ajoin kokea kuin ei olisi lainkaan olemassa. Tällainen kokemus ilmenee yleensä hetkinä, jolloin merkitykselliseltä tuntuvaa yhteyttä positiivisena koettuun, tukea antavaan tärkeään toiseen ihmiseen ei ole saatavilla tai tunteet on tilapäisesti tarvinnut sulkea pois. Yksilön toimintakyky voi vaihdella erittäin paljon mielentiloista riippuen, mikä niin ikään vaikeuttaa itsen kokemista samana hetkestä toiseen.

*rajatila on epävakaa persoonallisuus
Teksti: Terveyskirjasto

Ehkä isoksi osaksi tämän kaiken vuoksi olen myös aina tykännyt lokeroista, joihin itseni survoa. Että on ollut jotain näennäistä kontrollia siihen, kuka olen. Olen survonut itseni vuosikausiksi absolutisti-lokeroon, introvertin ja yltiöterveellisen eläjän lokeroihin ja salimimmin lokeroon. Olen pitänyt näistä lokeroista kynsin hampain kiinni, jotta ne kertoisi puolestani muille sen, kuka olen. Mutta olen huomannut, että itseään ei voi väkisin lokeroissa aikaansa pidempään pitää. Identiteettini ei pysy kasassa edes pakottamalla. 

Ei ole myöskään kovin suuri ihme, että muuttuva identiteetti näkyy toisinaan myös hyvin nopeana vaihteluna ulkonäössä. Etenkin ulkomailla asumisen yhteydessä olin täysin hukassa itseni suhteen, kun koitin peilata tuntemattomasta ympäristöstä sitä kuka olen. Kahden vuoden sisään muutin hiustyyliäni radikaalisti laidasta laitaan. Oli pitkää, lyhyttä, keskimittaista ja kaikkea näitä edestakaisin, oli kirkuvan punaista ja oli oranssia, oli mustaa, liilaa ja tuhkaa, ja oli myös sivusiilit. Kaiken tein itse itselleni, etsien sitä, mikä eniten itseltäni näyttäisi. Hetken saatoin tuntea oloni itsekseni, mutta kohta se taas muuttui. Palikat elämässä vaihtoivat alati paikkaa ja se peilautui hiuksissani.

Nyt olen jo pitkään kokenut, että olen itseni näköinen. Koen myös, että tatuointi tatuoinnilta olen aina enemmän itseni näköinen. On sinänsä hassua kokea näin, kun ei (taaskaan) tiedä kuka on. Toisaalta koenkin, että juuri tämä miltä nyt näytän, on sellainen, josta heijastuu kaikki se mitä sisälläni käyn koko ajan läpi. Näytän siltä, mikä taustani on, mitkä on diagnoosini ja myös siltä, millaisessa murroksessa elämäni koko ajan on. En tiedä miten siltä voi näyttää, mutta siltä koen näyttäväni. Siksi ulkonäössä ei ole enää tapahtunut radikaaleja muutoksia hetkeen (jos salilla käymisen lopettamisen aiheuttamia muutoksia ei lasketa). Olen löytänyt sen ulkonäön, mikä kertoo siitä, että minä muutun koko ajan. Se ei toki tarkoita sitä, että tällaisena pysytään, se tarkoittaa sitä että tällaisena pysytään juuri nyt.

Tällä hetkellä olen maaseudulla yksin kahden koiran vahtina, keskellä ei mitään. Olen täällä ihan eri ihminen kuin mitä olin vielä kotona kun sieltä lähdin kuusi päivää sitten. Kotona olin jo pitkään ollut mm. inspiroitunut ja luova. Otin siksi tännekin mukaan kaikenlaista luovaa tekemistä, kuten vaikka piirrustuslehtiön, mutta täällä en ole piirtäjä. En ole vielä keksinyt kuka täällä olen, mutta en ainakaan yhtään se, jollainen olin taas ajatellut olevani. Ajatukseni on täällä erilaisia kuin kotona, tunteeni on erilaisia kuin kotona. Olen juuri tämän ympäristön ja sen ihmisten (joita on nolla) summa. En siis oikein mitään. Ei ole juuri mitään, mistä peilata ja lähteä tämän päivän identiteettiä rakentamaan. Ikäänkuin kotiin olisi jäänyt minä ja tänne tuli joku toinen. Välillä nämä muutokset on niin radikaaleja, ettei niitä kokonaisuudessaan pysty välttämättä edes itse ymmärtämään, vaikka tiedostaisikin niiden anatomian.


On myös hassua ajatella sitä, että lopulta minusta tuli juurikin copywriter. Toisenlaisessa ympäristössä ja toisten ihmisten keskuudessa olisi minusta saattanut tulla jotain ihan muuta, ja todennäköisesti olisikin tullut. Copywriter oli haaveammattini tässä hetkessä vain siksi, että olin juuri siellä missä olin ja elämässäni oli juuri ne ihmiset, joita siinä oli. Ehkä joskus jossain toisaalla minusta tuleekin taas ihan toinen. 

Tälläkin saralla. Muilta osinhan se on täysin varmaa. Ja kohta joku minun itseni ohella hämmästelee taas, että mitä sulle on Heidi tapahtunut? 

Ei mitään ja kaikki. Elämä. 

Ne palikat. 

torstai 11. tammikuuta 2018

Kynänjälkiä ja kuminpurua


Mitäköhän taitoja ihmisissä onkaan, joista eivät itse ole tietoisia?

Piirtäminen oli pienenä yksi lempipuuhistani. Piirsin lapsena paljon ja niitä kuvia oli seinät ja ovet täynnä. Taisin piirtää eniten koiria ja kyllä, dinosauruksia. Koulussa kuvaamataito kuului lempiaineisiini äidinkielen ja biologian ohella ja ala-asteella olin luokkani parhaimpia piirtäjiä. En kuitenkaan ollut koskaan tosi hyvä ja esimerkiksi veljeni oli tällä saralla ihan selkeästi lahjakkaampi. Ikäluokassani olin kuitenkin hieman muita parempi. Mutta vain hieman.

Serkkujen kanssa mummolassa mielipuuhaani oli istua pöydän ääressä kynä kädessä ja paperi edessä, ja vuorotellen toisillemme sanottiin mitä seuraavaksi piirretään ja näin jatkettiin kunnes paperi oli täynnä pieniä otuksia ja asioita. Teini-iässä taisin eniten piirtää hevosia, koska no, hevoset on kivoja.

Mutta sitten piirtäminen jäi. En koskaan kehittynyt siinä, sillä en osannut tai ymmärtänyt siihen panostaa. Mielestäni jäin sille tasolle jossa olin jo aiemmin pyörinyt ja lopulta muut meni taidoillaan ohi. Olin se, joka oli joskus osannut piirtää ja tyydyin siihen.

Noin kahteenkymmeneen vuoteen en tarttunut kynään piirtämistarkoituksessa. Jos joskus koitin aikani kuluksi piirrellä jotakin jonnekin sivun kulmaan, huomasin etten yksinkertaisesti vain osaa, en edes mitään simppeliä ja helppoa.

Siksi onkin hassua, miten sitä on itsensä nyt yllättänyt. Laittaa miettimään, että kuinka monella on oikeasti kykyä tehdä vaikka mitä, mutta eivät tiedä sitä.

Minä en tiennyt.

Vajaa kuukausi sitten tartuin kynään ja paperilehtiöön. Idea oli jonkin aikaa pyörinyt mielessä. Että jos kokeilisi vaikka jotain ihan yksinkertaistettujen ohjeiden avulla, joissa näytetään askel askeleelta miten teos etenee, että onnistuuko se edes siten. Oli yö ja laitoin menemään. Pupu, panda, pöllö, kauris.


Huomasin, että osaan paremmin kuin missä uskossa olin ollut, mutta en mitään erityistä enkä jaksanut panostaa näihin kuviin muutoinkaan ihan täysillä, mutta innostus vei kunnolla mukanaan heti. Enkä vielä tiennyt miten paljon osaan, kun oikein asiaan perehdyn.

Seuraavana päivänä kävin hakemassa kirjakaupasta oppaan, jossa havainnollistetaan miten eläimiä piirretään. Ja minä kokeilin. Piirsin kuvan, enkä voinut ymmärtää miten osasin sellaisen tehdä. Vasta toisena päivänä piirtämisen aloittamisesta.


Jatkoin piirtämistä pitkälti yötä päivää. Edelleen piirsin ohjeistuksien mukaan, joko kirjasta tai netistä löydettävien. Kirjassa kuvat on esitetty muutamalla eri vaiheella ja ovat hieman haastavampia, netistä löytyy hyvin yksinkertaistettuja ohjeita.

Tähän tyyliin :D 


Taisi olla kolmas tai neljäs päivä (yö), kun piirsin alla olevan arabianhevosen. En voinut ymmärtää enkä käsittää miten osasin sellaisen tehdä.


Olen huomannut, että edelleen pidän eniten hevosten piirtämisestä. Voisin piirtää vain niitä. Hevonen on kaunis. Pidän sen varjostamisesta, lihasten muodosta ja eleganssista. Kävin ostamassa isomman piirrustuslehtiön ja jatkoin pääasiassa hevoskuvilla (kirjan ohjeiden mukaan).



Koitin välillä edelleen piirrellä myös netin hyvin yksinkertaistettujen ohjeiden mukaan, mutta huomasin sen olevan jo aivan liiallista pilkkomista, sotkuista ja turhaa. Hyppäsin välillä kirjankin ohjeissa kohdan tai kahden yli, kun en kokenut enää tarpeelliseksi seurata jokaista vaihetta.



Pariin kertaan kokeilin suoraan valmiista kuvasta piirtämistä, mutta se tuntui oudolta ja kömpelöltä, eikä lopputuloksesta tullut niin hieno kuin olisin siitä halunnut tulevan. Silmä ei vielä ollut harjaantunut muotojen hahmottamisiin, varjostuksiin ja kynän käyttämiseen siinä määrin, että olisin osannut. Mutta muutama päivä sitten mietin, että jokohan nyt osaisin.



Kuvan nainen on ensimmäinen suoraan valmiista mallista piirretty ja lisäksi ensimmäinen ihminen, jota yritin tosissani piirtää. Kyseinen neiti valvotti koko yön aina aamuun asti. Mutta kun en osaa enkä halua lopettaa ennen kuin olen tehnyt kaiken sen mihin suinkin pystyn. Valmiista mallista piirtäminen oli/on hankalaa juurikin siksi, että mittasuhteet ja muutoinkin se, missä mikäkin sijaitsee suhteessa johonkin toiseen kohtaan on hahmotettava itse ilman kenenkään määrittämiä apuviivoja tai muita vastaavia ohjeistuksia. Siihen nähden olen tyytyväinen lopputulokseen, vaikka siinä virheitä näkyykin.

Viime yönä, nyt kun kuukausi piirtämistä alkaa olla täynnä, piirsin kotkan suoraan valmiista mallista. Sen piirtäminen kiehtoi juurikin siksi, että sen katse on niin hieno. En uskonut, että saisin kuvasta kovin ihmeellistä tai katseesta mallikuvaa vastaavaa, saati sitten että osaisin tehdä sille sulkapeitettä mikä yhtään sulkapeitettä edes etäisesti muistuttaisi. Mutta yllätin itseni taas. Sain kuvaan kaiken sen minkä siihen tahdoinkin saada.


Kuukaudessa on tämä uusi/vanha harrastus vienyt mukanaan hyvinkin voimallisesti. Myös oman kehityksen näkeminen näin pienessä ajassa on aika hienoa. Miltä jälki näyttää vaikka vuoden päästä?

Enää en piirrä ihan joka päivä, saati yötä päivää (piirrän lähinnä öisin), mutta paria-kolmea päivää pidempään en tahdo pitää käsiäni kynästä irti. Joka paikka on täynnä kuminpurua ja kädet on mustana lyijykynänjäljistä, enkä muista että olisin hetkeen nauttinut mistään ihan näin kovasti. Ja mikä parasta, ne muutamat tunnit mitä yhteen kuvaan menee, on mieleni hiljaa. Jälkikäteen on yleensä yllättänyt itsensä siihen malliin, että mieli pysyy hyvänä pitkään.

Jatketaan siis harjoituksia.

keskiviikko 3. tammikuuta 2018

2017 - kun elämä sanoi ei


Vuoden viimeisenä päivänä kiteytin Facebookin puolelle menneen vuoden aika tylysti, mutta hyvin kuvaavasti. Moiset sanavalinnat vaativat sensurointia ja siksi en niitä tässä toista. Mutta arvata varmaan saattaa, että ei ollut minulle hyvä vuosi.

Edellisvuonna menetin (kuolemalle) sekä Natusen, että isäni. Ja silti, kaikesta huolimatta, se oli elämäni paras. Se opetuksien määrä ja se kaikki mitä oli elämältä samalla saanut oli sen verran huikeaa, että ei ollut vaikea nähdä hopeareunusta suuressa surussakaan. Viime vuoden osalta sitä hopeareunusta en saa näkyviin, vaikka kuinka suurennuslasilla sitä tarkkailisin. En, vaikka pintaa raaputan ja väkisin koitan sitä kaivaa esille. Se ei kuitenkaan tarkoita, että vuoteen ei olisi mahtunut yhtään ilon hetkeä ja huikeitakin juttuja, mutta kokonaisuus painuu kyllä ihan selvästi aivan sinne pohjamutiin asti, ja vähän allekin.

Vuosihan alkoi aivan mielettömissä fiiliksissä. Heti tammikuussa alkoi koulu ja se toi mukanaan sellaisia seikkailuja joita en ollut ennen kokenutkaan. Noina hetkinä opin itsestäni valtavasti ja rakensin niiden kautta identiteettini kokonaiseksi. Voin niin hyvin, että puolentoista vuoden jälkeen saatoin lopettaa terapian täysin yhteisymmärryksessä terapeutin kanssa. Kaikki oli silloin hyvin. Koulua oli vielä jäljellä ja elämä jännittävää.

Koulutyttö hotellissa.

Kuukausi terapian loppumisen jälkeen, huhtikuussa, annoin kuitenkin mielestäni nousta pintaan asioita, joita siihen asti olin vältellyt hyvin tehokkaasti parikymmentäkin vuotta. Aina ne olin tiennyt, mutta painanut takaisin kun vähänkin koittivat nousta. Nyt sitä oli kai sen verran vahva ja hyvässä paikassa itsensä kanssa, ensimmäistä kertaa, että koin mahdolliseksi antaa niiden nousta. Ja vauhdilla tulivatkin. Ne tuli sanottua ensimmäistä kertaa ääneen ja ensimmäistä kertaa niistä tuli ylipäätään kerrottua kenellekään toiselle.

Sitten kuvioihin tuli PTSD täydellä voimallaan ja se hallitsikin elämääni pitkälti siitä keväästä alkusyksyyn. Se vaikeutti viimeisiä koulupäiviä, joissa en enää pystynyt olemaan täysin läsnä kun dissosioin tunneilla. Se vaikeutti tehtävien tekemistä ja koulusta läpi pääsemistä. Mutta taistelin, ja valmistuin. PTSD oli myös vahvasti läsnä valmistujaisjuhlissani, jotka ystäville järjestin ja joita niin innoissani olin odottanut jo alkuvuodesta lähtien. Kun niiden aika oli, en olisi jaksanut tehdä niiden eteen mitään, enkä kyennyt olemaan kovin läsnä juhlissakaan. Se harmitti, mutta en voinut asialle mitään. Ote ei ollut minulla.

PTSD:n vuoksi näin noin kahden kuukauden ajan painajaisia joka yö, ahdistavia ja uhkaavia unia. Joissain niissä elin uudelleen traumojani, jotkin kertoivat (muista) suurimmista peloistani. Lopulta menetin mielenkiintoni nukkumista kohtaan kokonaan. Olin jatkuvasti pelokas ja kaikki oli uhkaavaa. Kesän Lapin reissustakin jäi mieleen vain painajaiset ja pelot.

Kesän aikana aloin oireilla voimakkaasti myös töissä, mikä johti lopulta siihen, että koko työpaikasta tuli pelottava paikka. Jatkoin kuitenkin sen mitä jaksoin ja mihin kykenin.

Jossain kohtaa PTSD:n oireilu alkoi hieman helpottaa, mutta sen sijaan että tilalle olisi palannut normaali elämä, siihen astuikin masennus. Alkoi sellainen suossa tarpominen ettei milloinkaan ennen. Ei näin pitkään, eikä ihan tällaisella tasolla. Vieraillut olen siellä ennenkin, mutten koskaan sinne jäänyt. Ja sieltä ei tuntunut löytyvän tietä ylös sitten millään. Se oli jatkuvia synkkiä ajatuksia ja erinäisiä synkkiä tekoja tai aikomuksia, se oli välillä täyttä kontrollin puutetta ja sitä, että millään ei tuntunut olevan mitään väliä.


Puoliksi läheisten (hellästi) pakottamana palasin pitkän harkinnan jälkeen terapiaan psykiatrin kautta elokuun loppupuolella. Alkuun en halunnut laisinkaan olla siellä, mutta kilttinä tyttönä palasin kerta toisensa jälkeen sinne sohvalle istumaan ja onneksi palasin, koska kyllähän minä sitä olen valtavasti tarvinnut. Masennus oli tasoa vakava ja rajatilapersoonallisuushäiriö oireili oikealta ja vasemmalta, alta ja päältä. Kaikkialta yhtä aikaa. Lisäksi ne loputkin traumat piti käydä ensimmäistä kertaa läpi ammattilaisen kanssa, nyt kun ne eivät enää salaisuuksia olleet, ja se oli varsin raskasta.

Syyskuussa taisin jäädä töistä pois. En ole vieläkään palannut. Syyt jäädä sieltä pois oli lopulta hieman eri syitä kuin miksi en ole palannut, mutta joka tapauksessa psykiatrin määräämällä sairauslomalla olen edelleen ja tulen olemaan vielä pitkään. Sairauslomaa on jatkettu kuukauden tai kahden välein aina eteenpäin.

Loppuvuodesta mieliala alkoi jo nousta ja masennuskin kaikkosi kutakuinkin sormia napsauttamalla. Ne sormet napsahti omista uusista päätöksistä ja muutoksista elämän suhteen. Piti rakentaa siitä erilainen, kun sellaisenaan se piti yllä masennusta. Tämä muutos on vieläkin käynnissä ja kerron kun se alkaa olla valmis, jotta on sitten jotain konkreettista kerrottavaa. Mutta masennuksen se vei mennessään joka tapauksessa.

Kaiken tämän suossa, mudassa ja sonnassa tarpomisen keskellä menetin itselleni hyvin tärkeän ihmisen. Ja menetin hänet nimenomaan sen vuoksi, että mieleni oli sairas. Se sattuu ja siitä koitan edelleen taistella eteenpäin. Se on toisinaan niin suuri tyhjä kolo minussa, etten aina tiedä miten sen kanssa voi edes pärjätä.


Kyllä, minä julkaisin vuonna 2017 runokirjan, minä valmistuin ensimmäiseen ammattiini, minä otin kuusi tatuointia, näin kavereita ja ystäviä, olen nauttinut olostani, vietin hauskoja iltoja ulkona ja keräsin kokemuksia, sekä opin jotain hyvää.

Mutta minä myös julkaisin runokirjan, minkä julkaisu ei lopulta tuntunut missään. Valmistuin ammattiin, mutta en voinut edes ajatella uusia haasteita työrintamalla koska vointini oli niin heikko, enkä täten ole päässyt oman alan töihin. Otin kuusi tatuointia, mutta niistä osa tuli otettua suhteellisen impulsiivisen käytöksen vuoksi, vaikka hienoja ja toivottuja ovatkin kaikki olleet. Kyllä, näin kavereita ja ystäviä ja olen nauttinut olostani, mutta olen myös sanonut ennätysmäärän kertoja en nyt pysty, en jaksa nähdä, anteeksi, ja olen saattanut nauttia olostani vasta sen jälkeen, kun ensin on tapahtunut jotain radikaalia ja ehkä tuhoistakin. Vietin jokusen hauskan illan ulkona mutta vietin ulkona myös iltoja ja öitä, kun tarkoitus ei ollut hauskanpito vaan pyrkimys päästä eroon pahasta olosta. Keräsin kokemuksia, mutta äänekkäimmin niistä huutaa huonot. Opin jotain hyvää, mutta eniten ja syvimmin, haavaksi asti, opin huonoa. Ihmisistä ja minusta itsestäni.

Koko vuosi oli kuin mutainen allas. Välillä pääsi hetkellisesti pinnalle haukkaamaan happea, mutta suurimmaksi osaksi sitä vietti aikaansa siellä pinnan alla. Jalassa oli tiukasti kiinni köynnös, joka myös nimellä mielenterveysongelmat tunnetaan. Köynnöstä en jalastani pois saanut, koska sillä on kontrollia aina enemmän kuin yhdelläkään järkiajatuksella. Ja kun parhaimmillaan niitä on ollut pinnan alle kiskomassa neljästä viiteen erilaista samaan aikaan, niin ei auta että yhden niistä osaisikin irti repiä. Se kamppailu on hyvin uuvuttavaa ja on lopulta helpompaa antautua vedettäväksi sinne pinnan alle kuin yrittää taistella itseään irti jokaisen päivän jokaisena hetkenä. Mudasta tulee koti ja turva, koska siitä tulee tuttua ja siellä pysyminen vie vähemmän voimia kuin sieltä ylös kiipeäminen. Siitäkin huolimatta, että siellä on hirveä olla. Hirveästä tulee normaalia ja mutavedestä perinteistä juomavettä.

Vuodesta 2017 ei jää mieleen kivat asiat. Siitä jää mieleen sanat kuten pettymys, taistelu, rämpiminen, tuska, riittämättömyys ja menetys. Se oli vuosi, kun haaveita ja toiveita murskattiin kerta toisensa jälkeen.

Onneksi, onneksi se parani edes loppua kohden. Mutta ikävä ei sitä tule. Surettaa ehkä eniten se, että sen piti olla minun vuoteni. Koin sen niin vahvasti alkuvuonna, että meinasin pakahtua. Mutta sen sijaan se olikin yksi elämäni huonoimmista vuosista, ellei huonoin.

Vuodelle 2018 en aseta minkäänlaisia odotuksia. En sitten yhtään mitään. Sen sijaan viime vuodesta oppineena olen nyrkkeilyhanskat käsissä valmiina vastaanottamaan kaikenlaista. Sydän avoinna, elämälle täysin heittäytyen? Ei, siihen en pysty enää. Toistaiseksi tämä osa on minusta kuollut, sen vei 2017 mennessään. Se ei tarkoita sitä ettenkö edelleen tekisi kaikenlaista ja innostuisi kaikenlaisista asioista, mutta että en edelleenkään pelkäisi elämää ja tunteiden laittamista peliin?

Ei se ole enää niin. Opin pelkäämään elämää, tunteitani ja itseäni, enkä varmasti enää pidä sydäntä esillä käsissäni. Tältä osin menin rikki. Ja se on erityisen surullista siksi, että nämä asiat on olleet iso osa sitä, mikä on minusta tehnyt minut.

Kiitos 2017. Siitä, että vihdoin lopuit.


maanantai 4. joulukuuta 2017

Ruoska


Olen pitkälti läpi elämäni kokenut olevani jollain tavalla riittämätön. Selkeimmin tämä tulee esille ihmissuhteissa ja se on ollut sama lapsesta asti. Aina jään vajaaksi, aina en ole jotain tarpeeksi, aina minusta puuttuu jotakin että kelpaisin. Joku lupaa että jää, vaan en taaskaan ollut riittävästi että hän olisi siihen oikeasti jäänyt. En saa ystäväksi ihmistä, jonka sellaiseksi hirveän kovin haluaisin. En ole muille samanarvoinen kuin mitä he ovat minulle. Yhtä tärkeä, yhtä rakas. Yhtä riittävästi.

Vasta hiljattain olen ymmärtänyt, että en pelkästään ole kokenut olevani riittämätön muille - olen ollut sitä myös minulle itselleni. Toki olen aina tiedostanut vaativani itseltäni huomattavasti enemmän kuin koskaan vaatisin muilta, mutta en ole osannut tarkastella sitä riittämättömyys-lasien kautta. Nyt senkin ymmärsin. Että se ei ole vain täydellisyyden vaatimista itseltäni, vaan se on riittämättömyyden kokemista sen vuoksi.

Selasin instagrammiani taaksepäin taannoin aikani kuluksi, taisin etsiä jotain tiettyä kuvaa sieltä silloin, ja törmäsin kerta toisensa jälkeen salikuviin ajalta kun salilla vielä kävin. Ja minähän olin suuri. Miksi silti tunsin itseni aina liian pieneksi?


Minusta lihakseni olivat aina liian pienet. Ne eivät koskaan olleet tarpeeksi. Välillä näin itseni peilissä sopivana, mutta vain kun lihakset olivat juuri treenatut, eli pumpissa ja siten hetken aikaa suuremmat kuin oikeasti. Aina silloin mietin, että sitten kun ne on tuollaiset ilman pumppia, olen tarpeeksi. Sitten olen valmis.

Vaan kun olin miettinyt samaa jo vuosikausia ja monen monta kiloa aiemmin. Jo melkein kaksikymmentä kiloa pienempänä mietin, että sitten kun lihakset näyttää siltä miltä ne pumpissa silloin näyttivät, olisin valmis. Mutta koskaan näin ei käynyt. Koskaan ei tullut hetkeä kun olisin kokenut, että nyt on hyvä. Olin aina liian pieni. Riittämätön oman ihoni sisällä. Ja se riittämättömyys on voimakas ruoska, mutta kovin kehno kaveri. Se on uuvuttavaa. Se, kun joka päivä miettii, että ehkä sitten joskus, kun jaksaa vain painaa nyt, niin sitten joskus olisi tarpeeksi.

Eikä ikinä ole.


Siksi luulenkin, että salikäyntien lopettaminen on ollut yksi elämäni parhaita päätöksiä. Vaikka päätökseksi sitä on toisaalta vaikea sanoa, se kun tapahtui kuin itsestään. Se kaatui juurikin siihen riittämättömyyden tunteeseen. Olin palkannut valmentajan, kaiketi Suomen parhaan ja arvostetuimman, auttamaan minua kasvamaan siihen kokoon kun halusin kasvaa. Vuoden päivät paiskittiin yhdessä hommia ja loppua kohti alkoi turhauttaa. Tajusin, että en edes valmentajan avulla pääse siihen kokoon jossa olisi hyvä. Koska missään ei ollut. Jo jokunen kuukausi ennen valmennuksen loppumista oli selvää, että sali ei ole enää juttuni. Minua alkoi viehättää pienempi ja sirompi koko, mikä todennäköisesti oli hätäviesti alitajunnastani, että lopeta ruoskiminen. Hengitä välillä. Ei ole pakko enää. Kymmenen vuotta piiskaa riittää. Anna armoa välillä. Lopeta.

Sinä olet tarpeeksi. Sinä riität.

Ja nyt minä riitän. Olen kokenut niin oikeastaan alkaen siitä hetkestä kun keväällä salilla käymisen lopetin. Ei ole enää pakko olla erilainen kuin olen. Kymmenen vuoden ruoskimisen jälkeen kehoni saa nyt olla sellainen kuin se on. Ei sen tarvitse muuttua miksikään ollakseen tarpeeksi. Se voi olla juurikin hyvä, juurikin näin, olematta virheetön. Sillä mikä tärkeintä - sen ei tarvitse yrittää olla täydellinen ollakseen täysin riittävä. Minun ei tarvitse olla täydellinen ollakseni täysin riittävä. Kehoni on yhtä epätäydellinen kuin minäkin, ja kelpaan silti. Kaikille en kelpaa, en tule koskaan kelpaamaan, ja joskus se sattuu kun se tulee lähteestä jolle olisi kipeimmin tahdonnut kelvata, mutta jos edes itselleni kelpaisin. Jos edes itse en itseäni vaatisi olemaan enempää kuin mitä olen, kuin mihin pystyn, kuin mikä on mahdollista. 


Olen nykyisin paljon pienempi kuin ennen, en läheskään yhtä kiinteä, olen sirompi, olen aivan erilainen kuin mitä kohti vuosikausia pyrin. Lihakseni ovat kadonneet kymmenen vuoden työn jälkeen, eikä se harmita laisinkaan. En enää näe peilistä ensimmäisenä vikojani. En etsi kehostani kohtia, joita pitäisi vielä parantaa. Katson kehoani, ja näen kehoni, sellaisena kuin se on. Välillä menee päiväkausia, viikkojakin, kun en kiinnitä siihen mitään huomiota. Se on keho, ei projekti. Ja minulle tämä on huomattavasti parempi juuri näin. Minulle tämä tarkoittaa, että olen saanut vihdoin rauhoittua, että saan vihdoin hengittää. Näen peilissä minut. Vuosien ajan peilistä katsoi takaisin joku, joka ehkä joskus saattaisi kasvaa minuksi. 

Vaan kävikin niin, että kutistuin minuksi. Kutistuin, ja yhtäkkiä olinkin tarpeeksi. Ollakseni tarpeeksi minun ei tarvinnutkaan olla aina enemmän. Riitti, että olin vähemmän. 

Olin. 
Olen. 
Tarpeeksi. 

lauantai 11. marraskuuta 2017

Pilkistää jo


Suunta.

Kuinka tärkeää onkaan se, että on jotain, mitä kohti pyrkiä.

Masennukseni ei ole koskaan ollut olemassa ilman syytä. Kohdallani ei ole koskaan ollut kyse siitä, että kemiat aivoissa vain menisivät epätasapainoon itsekseen, vaan sen laukaisee aina jokin selkeä tapahtuma. Laukaiseva syy voi olla kuitenkin aivan eri kuin syy, joka sitä pitää yllä. Kun ymmärsin tämän, ratkaisin sen.

Se mikä sen esille toi on ollut koko ajan selvää. Se tapahtui keväällä ja se johtui siitä, että päästin ensimmäistä kertaa sellaiset traumat pintaan joista en ollut koskaan aiemmin puhunut, kenellekään. Niiden pintaan päästäminen toi esille voimakkaan PTSD-oireilun. Silloin vielä vannoin, että ei tämä masennukseen tule johtamaan. Mutta niin se vain johti. Se ei ollut minun käsissäni silloin.

Vaan tämä nykyinen hetki on. Se, mikä sitä on pitänyt yllä, on minun käsissäni. Ainakin voin siihen koittaa vaikuttaa.

Muistin yllättäen, jotenkin puolivahingossa, sen mistä jo terapian ensimmäisellä pätkällä oli toisinaan puhetta. Että tarvitsen aina jotain suurta ja jännittävää, mitä kohti pyrkiä. Olen ääripäiden ihminen, eikä pieni ilo kanna kuin pienen ilon verran. Täytyy olla suuri ilo, mullistus, jotta se kantaa pitkään. Ja ymmärsin, että tilanne ei ole enää hetkeen ollut sellainen. Siinä mielessä, että olisi mitään toivoa, että voisin jotain sellaista saavuttaa mitä kohti koitin pyrkiä. Aikoinaan on ollut maasta toiseen muuttoa, takaisin Suomeen sopeutumista ja sen kaikki anti, on ollut täällä elämisen opettelua, oli ammattiin opiskelua. Luonnollisena seuraavana askeleena olisi ollut oman alan työn löytäminen, mutta en ole voinnissani voinut sitä sen enempää edes ajatella. On ollut kirjaprojekti, joka ei sitten kuitenkaan toteutunut, eikä tarjonnut kaipaamaani uutta ja hienoa. Piti lentää kaikista peloista huolimatta matkustajakoneella, mutta pettymyksekseni sekään ei koskaan tapahtunut.

Ymmärsin myös sen, että eräs itselleni hyvin tärkeä ystävyyssuhde on ollut asia, jota kohti olen voinut pyrkiä. Se on ollut suunta, mikä on kantanut pitkälle. Toive siitä, että se tulisi olemaan edes puolet siitä mitä siltä kaipasin. Vaan pitkän taistelun jälkeen tuli aika luovuttaa. Tuli aika huomata, ettei se tule koskaan olemaan lähellekään sitä mitä halusin sen olevan. Edes lopulta ystävyyttä. Alun surun jälkeen kuitenkin ymmärsin sen, että niin se taitaa tosiaan olla, että kun yksi ovi sulkeutuu, toinen avautuu. Vaikka kuinka surettaisi jättää taakse jotain niin tärkeää, niin edessä saattaa olla jotain paljon hienompaa. Vaikka kuinka välillä surettaisi ja itkettäisi se, mikä on menetetty, sen kestää kun on jotain muuta mitä kohti kulkea.

Se olisi voinut olla sen viimeisenkin suunnan kuolema ja totaalinen loppu, mutta sen sijaan se olikin uuden mahdollistaja. Se mahdollisti uuden suunnan. Se mahdollisti sen, että on taas jotain uutta ja jännittävää, mitä odottaa. Sitä ei tilanne tarjonnut, vaan se piti itse kehittää ja luoda. Piti rakentaa kulkureitti ylös tästä kuukausia kestäneestä synkkyydestä. Ja minä kiipeän nyt sen reunoja pitkin. Valoa näkyy jo, ja se loistaa.

Kun uusi suunta löytyi, kaikki kirkastui. Välittömästi. Hymyilin ja nauroin näennäisesti ilman syytä ensimmäistä kertaa aikoihin. Ajatus alkoi luistaa, eikä enää takunnut. Valtava inspiraatio. Kirkkaus. Ilo. Jännitys. Odotus. Tärkeän loppu onkin huikean alku.

Ja nyt seuraa antikliimaksi - en halua vielä kertoa enempää. Olen se tylsimys, joka vihjailee, muttei kerro. Se, joka sanoo, että voi kun olen innoissani, muttei kerro miksi. Kerron myöhemmin. Lupaan. Ilman tätä vihjailua en voisi tänne kirjoittaa aikoihin mitään.

Sillä halusin kertoa, että sille on syy, miksi terapeuttikin näki heti kun sisään vastaanotolle kävelin, että nyt on Heidillä selvästi parempi vointi.

On.

Löysin suunnan. Ja siellä tunnelin päässä pilkistän minä itse. Löydyn pian taas. Millaisena, sitä en vielä tiedä. Ja se tässä onkin kaikista jännintä!





perjantai 27. lokakuuta 2017

Sinulle


Sinulle,
joka halusi herätä aamulla
ja kykeni sängystä nousemaan.

Sinulle,
joka pirskahteli energiaa
ja jaksoi ryhtyä touhuamaan.

Sinulle,
joka näki tulevaisuuden
ja innostui suunnitelmista.

Sinulle,
joka nauroi aidosti
ja itki usein vain kauneudesta.

Sinulle,
joka tähtäsi korkealle
eikä suostunut tyytymään.

Sinulle,
joka sanoi kaikkeen kyllä
eikä peruuttanut menojaan.

Sinulle,
joka tunsi inspiraatiota
eikä lamauttavaa turtumista.

Sinulle,
joka kohteli itseään hyvin
eikä vain lakannut välittämästä.

Sinulle,
joka teki aina parhaansa
eikä luovuttanut yhtenään.

Sinulle,
joka tiesi oikean ja väärän
eikä sekoittanut niitä keskenään.

Sinulle,
joka sai aikaan mitä vain
eikä antanut muiden lannistaa.

Sinulle, 
joka tiesi selvästi kuka oli
eikä joutunut itseään etsimään.

Sinulle,
jonka voimat riitti arkeen ja juhlaan
eikä uupunut jo hengittämisestä.

Sinulle,
joka peilissä näki itsensä
ja se vastasi syvintä sisintä.


Sinulle,
joka tahtoi luoda uutta
ja toimi sen eteen.

Sinulle,
jonka mieli oli keveä
ja aurinko voitti sateen.


Sinulle,
joka olit
kiltti
hyvä
analyyttinen
järkevä
kykenevä
fiksu
vahva
selkeä
iloinen

terve.



Olit joskus minun.

Tämä on
sinulle.


Minulle.


torstai 5. lokakuuta 2017

Rysähdyksiä ja lempi-ihmisiä


Kuuletteko sen sinne asti? Sen, miten palaset paikoilleen loksahtelee? Se ei ole pientä kilahtelua, eikä siitä kuulu pieni loks tai tumps. Siitä kuuluu rysähdys. 

Ryskis!

Se, miksi elämäni on aina ollut niin mustavalkoista.

Miksi olen joko tai. Sata tai nolla. Täysillä tai ei ollenkaan. Miksi normaalisti täysin riittävä 85% ei tunnu missään, eikä koskaan riitä. 

Miksi ihmiset on joko hyviä tai sitten pahoja. Miksi yhdestä virheestä sijoitan toiseen ääripäähän.

Miksi ihmissuhteet on hankalia. Miksi olen niitä niin monta katkaissut kerrasta poikki, pienestäkin virheestä, ehkä olemattomastakin, enkä ole taakseni katsonut.

Miksi olen muuttanut kerta toisensa jälkeen, vaihtanut kaupunkeja, maita. Heti kun jokin on siihen antanut pienenkin syyn. Joskus päähänpistosta.

Miksi kun saan jotain päähäni ja jos jokin sen estää, on se maailmanloppu. 

Miksi pienetkin epäonnistumiset sortaa allensa kaiken. 

Miksi omasta identiteetistä on niin vaikea saada kiinni.

Miksi tunteet tuntuu tuhannen voimalla. Miksi ne vaihtelevat laidasta laitaan yhdenkin päivän sisällä. Miksi niitä on välillä hyvin vaikea hallita ja miksi tietyt tunteet ovat aivan kokonaan oman kontrollin ulkopuolella.

Miksi joillakin ihmisillä on minuun niin suuri valta ja vaikutus.

Miksi hylkäämisen ja menettämisen pelko on niin massiivista ja miksi reagoin pieneenkin sellaiseen enteeseen, vaikkei se olisi edes todellinen.

Miksi takerrun tiettyihin ihmisiin kovemmin kuin olisi järkevää ja miksi en siltikään, tämän tiedostaen, voi asiaa hallita.

Miksi kiukustun kuin pikkulapsi.

Miksi testaan, miksi luon ongelmia tyhjästä, miksi työnnän pois ja taas vedän takaisin.

Miksi olen hankala.

Miksi sisälläni on aina asunut tyhjyys.

Miksi saan erilaisia päähänpistoja, haitallisiakin, ja miksi toimin niiden eteen.

Miksi saatan käyttää vaikka satoja euroja muutamassa päivässä ihan vain kun haluan tai koen tarvitsevani jotain, ja se vain sattuu maksamaan sen verran.

Miksi en tunnista rajoja kovin helposti ja miksi tarvitsen siihen muita osoittamaan missä ne menevät.

Miksi menen aina kaikkeen mukaan koko sydämellä enkä osaa rajoittaa sitä, vaikka joskus se olisikin viisasta.

Miksi olen dark & twisted. 

RYSKIS!

Loksahtelee.

Olen silti kiltti. Suurin osa näistä tulee esille ääripäissä, tietyissä tilanteissa tai tietynlaisissa ajanjaksoissa. Osaan olla varsin ihana ja lempeä, hyvä ystävä. Paraskin. Hauskaa seuraa. Osaan olla ihminen, josta pidän itsekin.

Vaan välillä olen päästäni aivan sekaisin. Nyt tiedän miksi.




Sanovat, että rajatilapersoonallisuushäiriöisen elämä on kuin 90% heidän kehostaan olisi kolmannen asteen palovammojen peitossa. Meillä ei ole ns. tunteiden ihoa. Ei mitään suojaa niille. Ja se kirvelee melkein jatkuvasti. Polttaa.

Kovasti. 

Minkäkö itse koen ongelmallisimmaksi? Ihmissuhteet. Toiset soljuu omalla painollaan täysin ilman ongelmia ja toiset ovat jatkuva taistelukenttä. Minun puoleltani. Ihmissuhteen toinen osapuoli saa miettiä vähän väliä, että mitähän hittoa taas tapahtui. 

Rajatilapersoonallisuushäiriöisten piirissä tunnetaan termi favorite person, lempi-ihminen. Se ei tarkoita parasta ystävää, vaikka paras ystävä voi toki sellainen myös olla. Se tarkoittaa ihmistä, johon tarttuu kiinni kynsin hampain, johon rakentaa emotionaalisen riippuvuuden, jolta kaipaa hirveästi huomiota ja jonka mahdollisesta huomion puutteesta maailma romahtaa. Lempi-ihmistä kohtaan tunteet vaihtelevat vain ääripäästä toiseen ja sitä voi tapahtua jatkuvalla syötöllä tai pidemmissä sykleissä. Hänen suhteensa ei varmasti ole olemassa harmaata aluetta. On vain ja tasan musta ja valkoinen. Kaikki on ihanaa potenssiin tuhat kun hän antaa sen huomion jota häneltä hakeekin, mutta kun pienikin asia muuttuu, olkoonkin pelkkä vivahde, sana, ele tai aistimus, voi sitä mennä hyvin syviin vesiin hyvin nopeasti. Ja sitä tekee helposti mitä vain välttääkseen sen todellisen tai (yleensä) kuvitellun hylkäämisen. Aivot huutaa hätätilaa niin kovin, ettei järjen ääni kuulu, ja koko kehoon sattuu. 

Lempi-ihminen on kuin huumetta. Sen tarjoama hyvä tuntuu aivan äärettömän hyvältä, se tunne saa lentämään pilvissä. Mutta samalla sen aikaansaama huono on hirvittävän huonoa ja se vie synkille poluille. Lempi-ihminen on pakkomielle. Se on sata lasissa, valtava intensiteetti, jatkuva nälkä. Niin kovassa vauhdissa hengästyy ja uupuu, G-voimat vääntää vatsan nurin ja jatkuvat itsehankitut iskut kasvoille repii ihon auki. Joka päivä. Koko ajan. Välillä liitää jossain siellä minne asti linnutkaan ei lennä, vaan satavarmaa on, että alas tullaan aina ja että se on jälleen sellainen rytäkkä, että arpia jää.

Voi olla, että lempi-ihmisellä on lopulta hyvin vähän tekemistä sen kanssa kuka hän on ja enemmän tekemistä sen kanssa millaiseksi sitä on hänet mielessään luonut. Hän voi olla täysin sattumaa tai monen asian summa, mutta lopulta ehkä kuitenkin suureksi osaksi vain kuvitelmaa. Idealisoitu, jalustalle nostettu, aina lopulta saavuttamaton omien tunteiden luomus. Ja vaikka sinne jalustalle kurottaa kuinka, ei koskaan aivan yllä. Koska jalustaa ei ole, eikä kukaan siellä päällä seiso. 

Ja silti se ihminen siellä kuvitteellisella jalustalla on aivan hirvittävän tärkeä ja silti sitä jatkaa mahdotonta kurotteluaan päivästä toiseen.

Tämä kaikki on luonnollisestikin raskasta ihmissuhteen molemmille osapuolille. Minulle itselleni se on aivan hirvittävän uuvuttavaa. En tahtoisi, että minulla olisi lempi-ihmistä. Tahtoisin, että minulla olisi vain mukavia, tasaisia, varmoja ihmissuhteita, joihin ei mikään pakottaisi tarttumaan henkeni edestä kiinni. Tarttumaan kiinni vain ja ainoastaan kuvitteellisen tarpeen ja hylkäämisen pelon vuoksi.

Ehkä tieto on valtaa. Ehkä yleinen analyyttisyyteni on voimaa ja ehkä se, että järki ei minua kovin helposti sekopäisyyksissänikään jätä, toimii avukseni. Ehkä se, että tällä kaikella on nyt nimi, syy ja tunnistetut seuraukset, auttaa asian hallitsemisessa.

Minä yritän. 

Mutta minulla ei ole tunteiden ihoa kuin 10%:ssa kehoa.

Ja minua kirvelee.

maanantai 28. elokuuta 2017

Yhdeksänkymmentä prosenttia


Palasin tänään terapiaan. Sinne meno oli valtavan työn takana, enkä ilman muiden apua olisi sinne asti päässytkään. Edessä on siis jälleen viikoittaisia käyntejä, enkä tällä kertaa tiedä voinko koskaan lopettaa. Viimeksikin olin tosin varma että loppuelämäni kulutan sillä sohvalla, vaan olin kuitenkin puolentoista vuoden päästä jaloillani. Niin tukevilla, ettei koskaan aiemmin. Niillä seisoisin edelleen, ellen olisi jättänyt terapiassa jotain silloin kertomatta. Päästin sen nousemaan pintaan kuitenkin vasta kun olin jo terapian lopettanut. Mutta nyt alkoi erä kaksi. Toinen tuotantokausi, kuten terapeuttini sanoi. Vihollinen on tällä kertaa eri, vaikka samat vanhat kaverit sillä on tälläkin kertaa käsipuolessa, ja toisaalta tätäkin vastaan on jo painittu koko elämä tietämättä vain sen nimeä. Miten siitä tulikin niin pelottava, suuri ja arvaamaton kun se sai nimen?

En voi sanoa että palasin terapiaan hyvillä mielin. En voi sanoa että olisin edes tahtonut palata. En voi sanoa että haluaisin apua välttämättä ylipäätään. Tai ehkä haluan, mutta en vain jaksaisi. Sillä moinen taisteluhan on ihan hirveän raskasta. Jotenkin päädyin sinne sohvalle kuitenkin takaisin. Onneksi olin mennyt lupaamaan, että menen. Hirveän huono olen lupauksiani rikkomaan tällaisinakaan aikoina.

Elämäni on tällä hetkellä lähes pelkkää PTSD:tä. Sitä tursuaa silmistä, korvista, sydämestä, ovista ja ikkunoista, ja etenkin aivoista. Se pitää minua otteessaan vähintään yhdeksänkymmentäprosenttisesti. Sitä se on tehnyt keväästä asti. Lyönyt minut alas, aina alemmas ja syvemmälle. Prosenttipankkiin on kilahdellut lukuja lisää vauhdilla. Se on pelotellut painajaisilla, äänillä, mielikuvilla, tuntemuksilla. Se on ruoskinut selkään viiltoja, se ei anna nauraa eikä nauttia hetkeä pidempään, se paiskaa tien pintaan niin että nahka lähtee. Se eristää muista niin tehokkaasti, ettei enää edes tunne olevansa yksinäinen. Tuntuu, että asiat ovat sen sijaan juuri niin kuin pitääkin olla, vaikka samalla tietää, ettei elämän pitäisi tällaista olla. Se puhuu niin taitavasti, että vaikka tiedän sen puhuvat sontaa, uskon sitä silti. Uskon sitä ohi kaiken ja kaikkien muiden. Omankin järjen, mikä ei vielä ole jättänyt, mutta jonka ääni ei ole yhtä uhmakkaan voimakas kuin täyttä kurkkua huutavien mörköjen. Se on taitava. Pirun taitava. Kirjaimellisesti.

Yhdeksänkymmentä prosenttia itsestä jonkin toisen käsissä on paljon. Se on niin paljon että sille olisi paljon helpompi antautua ihan kokonaan kuin alkaa taistella moista lukua vastaan. Eikö ole tyhmää lähteä yksin sotaan yhdeksää muuta vastaan, joilla on karhun voimat ja sinulla hiiren? En ole vielä edes tietoista valintaani tehnyt, mutta ehkä terapiaan paluu kuitenkin kertoo siitä että se valinta taistelemisesta on jossain sisimmässä päätetty, vaikkei se siltä vielä tunnukaan. Sen sijaan tuntuu, että se kymmenen pientä prosenttia vain pihisee jossain kaiken suuren sotkun alla, koittaen jostain löytää vähän voimaa ja kipinää, jolla se saisi sen ysikymppisen heitettyä mattoon. Vielä en sen ääntä kuule, sinne on niin pitkä matka ja se tuntuu aika toivottomalta. Mutta jokin minussa uskoo. Vaikka en sitä tunne tai tiedä, niin jokin minussa uskoo, että se kipinä jossain vielä sisälläni on. Ehkä. Ja ehkä sen saa kaivettua vielä esille.




Elämäni yhdeksänkymmentä prosenttia näkyy kuvassa. Allekirjoitan kaikki paitsi yhden niistä. Suomeksi (miinus se yksi) niille, joille ei englanti taivu:

Toisinaan toivon että olisin kuollut.
Minuun sattuu suurimman osan ajasta.
En ole ihan läsnä enkä kykene ajattelemaan selkeästi.
Näen jatkuvasti painajaisia.
En kykene käsittelemään/tekemään yksinkertaisiakaan juttuja.
Tunnen oloni masentuneeksi suurimman osan ajasta.
Suureksi osaksi tahdon olla vain yksin.
Olen aina varpaillani valmiina ottamaan hyökkäyksiä vastaan.
En pysty keskittymään.
En pysty nukkumaan.
Olen vihainen että olen tässä tilanteessa.
Tunnen itseni arvottomaksi.

Entä jäljellä oleva kymmenen prosenttia? En tiedä. En kuule mitä se sanoo, PTSD huutaa sen yli. Ehkä terapiassa saadaan vielä kaivettua oma ääneni esille ja otettua PTSD:tä kunnon otteella kiinni ja painettua raaja kerrallaan mattoon. Kuten aiemminkin tein, muille möröille. Edes hetkeksi.

"Asiakas kokee hyötyneensä psykoterapiasta huomattavasti. Hän kokee oppineensa käsittelemään ahdistusta ja masennusta niin, etteivät ne saa enää otetta. Ylimääräinen ahdistus on kadonnut. Mieliala on normalisoitunut (BDI 0) ja on pysynyt sellaisena jo pidemmän aikaa. Asiakas kokee ensimmäistä kertaa elämässään, että hänellä on kokonainen ja ehjä identiteetti. Itsevarmuus on lisääntynyt selvästi.

Työ- ja opiskelukyky ovat hyvät. Asiakas kokee, että mikään asia ei enää vaadi työstämistä ja hän näkee tulevaisuutensa positiivisena. 

Psykoterapia on lopetettu yhteisellä sopimuksella." 

Ehkä vielä uudelleen. Joskus.

maanantai 24. heinäkuuta 2017

Mitä jos minäkään en enää jaksa?


PTSD eli post-traumaattinen stressihäiriö. Se tarkoittaa hirveästi kaikenlaista, mutta pääasiassa sitä, että ihminen on käynyt läpi trauman/traumoja, jotka vaikuttavat elämään lähinnä triggereiden ja flashbackien eli takaumien ja niistä seuranneiden reaktioiden kautta. Joskus hyvin voimakkaasti, joskus vähän lievemmin. Flashbackit meinaavat sitä, että ihminen elää traumojaan läpi yhä uudelleen nähden ne elävästi mielessään, ihan missä ja milloin vain. Triggerit taas meinaavat sitä, että mikä tahansa nykyisessä hetkessä saattaa laukaista samat tunteet kuin silloin, kun traumaan johtava asia alunperin tapahtui. Se voi olla jotain mitä haistaa, mitä näkee, mitä kuulee, mihin koskee, miltä joku näyttää, miltä joku kuulostaa, mitä joku sanoo, mitä joku tekee, paikka missä on, mitä kokee.. Se voi olla ihan mikä vain. Ja yhtäkkiä sitä elää tavallaan traumaansa uudelleen läpi. Keho ja aivot eivät anna unohtaa sitä, että kun aikoinaan joku käytti jotain tiettyä sanaa tai kun sitä haistoi jonkun tietyn hajun, sitä eli sitä hetkeä, kun trauma syntyi. Ja yhtäkkiä sitä elää uudelleen. Sitä miltä se tuntuu, ei voi kontrolloida. Ei voi vain päättää, että ei anna sen vaikuttaa. Jos voisi, PTSD ei olisi kenellekään ongelma.

Vaan kun se on. Minullekin.

Sain PTSD-diagnoosin kuukausi sitten psykiatrilta. Mitä enemmän asiasta olin ennen tuota käyntiä lukenut, sitä mukaan sain laittaa rukseja ruutuun. Osui, osui, osui, upposi. Tiesin siis jo sinne mennessäni, että tuo diagnoosi kourassani kävelen sieltä ulos. Ei se minulle entuudestaan tuntematon ollut muutoinkaan, sillä tiesin mm. veteraanien siitä kärsivän, ja aivan kuten moni muukin, olin mieltänyt sen ensisijaisesti nimenomaan veteraanien jutuksi. Näinhän se ei ole. Se ei ole edes yleisin syy PTSD:n syntymiselle. PTSD voi syntyä mistä tahansa traumaattisesta kokemuksesta ja esimerkiksi raiskaus on syistä yleisin.

PTSD on ollut minulla pitkälti koko elämäni, siinä missä toistuva masennus ja pitkäaikainen ahdistuneisuushäiriökin. Nämä kaksi viimeksimainittua ovat myös osa PTSD:tä, mutta tuorein diagnoosini ei niitä kuitenkaan kumonnut. Kaikki kolme on syntyneet samoista asioista. Minun kohdallani PTSD:n syntyminen johtuu useista traumoista (ja siksi PTSD:ni olisi oikealta muodoltaan kompleksinen PTSD eli C-PTSD, mikä ei ole vielä virallinen diagnoosi joten pelkällä PTSD:llä mennään). Traumani ovat keskenään erilaisia, joskin jakaisin ne kaikki vain kahteen eri nippuun, ja niitä on syntynyt monen vuoden ajalta. Kuitenkin pääasiassa kaikki on lapsuudessa tapahtuneita asioita.

En ole vielä saanut PTSD:stä sen syvällisempää otetta. Siihen liittyy niin paljon ja opin siitä ja itsestäni oikeastaan joka päivä vähän lisää. Tieto on valtaa, mutta tieto myös lisää tuskaa. Sitä se tekee minulle. En usko, että tulen koskaan olemaan kaveri tämän kanssa. Tämän, millä on suurempi ote minusta kuin kahdella aiemmalla, tämän, mikä ei tule koskaan irti päästämään ja hyvin helposti vaikuttaa ihan jokapäiväiseen elämään, siinä missä masennus ja ahdistus käyvät vain vierasilla.

PTSD ei ole kaveri. Se on kaikkea muuta. Se on vastus, mutta liian pelottava, että uskaltaisin sen kimppuun koskaan täysillä käydä. Olen aika varma, että lopulta se voittaa aina. Mutta kuinka suurissa taisteluissa se voittaa, sitä minä mietin. Ja pelkään.



Tiesittekö, että muutama päivä sitten itseltään hengen vieneellä Linkin Parkin keulamiehellä Chester Benningtonilla oli PTSD? Hiljattain henkensä itseltään riisti myös laulaja Chris Cornell ja esimerkiksi reilut pari vuotta sitten näyttelijä Robin Williams. Kahdella viimeksi mainitulla oli taustallaan ainakin masennusta ja Chesterillä lisäksi se PTSD.

Chester oli 41. Cornell 52. Robin Williams 63. Heistä jokainen oli taistellut jo pitkään mielenterveysongelmien kanssa.

Eivät he olleet enää ihan nuoria. Eivät he antaneet alkumetreillä periksi. He taistelivat mörköjään ja demoneitaan vastaan vähintään vuosikausia, ehkä kymmeniä vuosia, ehkä melkein koko ikänsä. Ja sitten tuli raja vastaan. Se hetki kun ei enää vain pystynyt. Ei jaksanut, kun elämän tuska oli liian suurta. Se piste, jossa kaikki piti vain saada loppumaan, se, kun hengittäminenkin sattui.

Tiedättekö miten pelottavaa on kun kuulee näiden itseään vanhempien ihmisten tekevän itsemurhia? Tiedättekö miten paljon se laittaa miettimään, että tuleeko minunkin rajani joskus vastaan? Kun ymmärtää, että ei tämä oikeastaan helpotakaan koskaan.

Kertaantuuko halu kuolla vuosien saatossa? Jos jo nyt on pohjat sille, kasvaako se vielä tästä halusta niin, että siitä tulee tarve, ja kasvaako tarve lopulta pakoksi? Alle kymmenen vuoden päästä olen Chesterin iässä. Kahdenkymmenen vuoden päästä Cornellin iässä. Kolmenkymmenen vuoden päästä Robin Williamsin iässä. Näenkö tässä elämässä vielä kymmenen vuotta, kaksikymmentä, kolmekymmentä? Onko kohtaloni näillä diagnooseillani sinetöity? Aiemmin ajattelin, että taistelemalla selviää mistä vain. Mutta mitä jos minäkään en joskus enää jaksa?




Nämä asiat eivät ole lakanneet pyörimästä päässäni laisinkaan muutamaan päivään, Chesterin kuolemasta lähtien. Sen lisäksi että Linkin Park ja etenkin Chester näytteli isoa osaa teinivuosissani, iskee tieto hänen PTSD:stään jonnekin hyvin syvälle minuun.

Se, että minä ymmärrän, miksi hän tähän ratkaisuun päätyi. Minä ymmärrän, ettei hän halunnut elää enää.

Sitä minä pelkään.

Sitä,
kun
minä
ymmärrän.

sunnuntai 25. kesäkuuta 2017

How to save a life


Kuulun Facebookissa muutamaan suureen, maailmanlaajuiseen mielenterveysaiheiseen ryhmään. Viestit ovat välillä aika rankkaa luettavaa. Ihmiset kirjoittavat niihin viimeisiä viestejään ennen kuin aikovat tehdä itselleen jotain ja nämä saavat luonnollisesti paljon huomiota, joskaan en tiedä pelastetaanko niillä henkiä tai aikovatko asianomaiset ylipäätään oikeasti viedä suunnitelmansa loppuun. Paljon viestejä lähetetään myös sairaalasta itsemurhayritysten jälkeen. Viesteissä kerrotaan lisäksi usein rankkoja taustatarinoita ja syitä nykyiselle voinnille. Ihmiset ovat joutuneet kokemaan valitettavan paljon kaikenlaista järkyttävää enkä aina tiedä, miten heillä on pää edes niin hyvin kasassa kuin se on. Seuraan näitä keskusteluja aika tiiviisti ja otan niihin osaa silloin kun minulla on niihin jotain annettavaa.

Lauantain ja sunnuntain välisenä yönä eräässä ryhmässä silmiini osui raivoa uhkuva viesti australialaiselta mieheltä. Miehen avopuoliso seitsemän vuoden ajalta oli juuri jäänyt kiinni kuukausien pettämisestä. En ole ehkä koskaan aiemmin nähnyt sellaista raivoa yhdessäkään viestissä. Se huutomerkkien määrä, se käytetty kieli, kiroilu, se pettäjän ja uuden kumppanin uhkailu tappamisella, puheet hänen tavaroidensa polttamisesta, koko talon polttamisesta. Niitä tappouhkauksia tuli useampia, ja ne olivat kaikki aivan yhtä raivontäyteisiä. Hän puhui myös itsensä tappamisesta varsin kamalilla keinoin. Viestiketjussa oli jo pari vastausta miehen omien viestien lisäksi, ja häntä koitettiin rauhoitella. Nämä vastaukset eivät kuitenkaan toimineet toivotulla tavalla, koska mies ei kyennyt ottamaan niitä vastaan. Hän ei tiennyt miten ihmeessä saa purettua raivonsa, sen mikä sai hänet tärisemään ja täysin valtaansa.

En ensin ajatellut osallistua keskusteluun, koska se vaikutti turhalta siihen tunnemäärään nähden mikä hänen sisällään myllersi ja ajattelin lähinnä ilmoittamista ryhmän ylläpitäjälle. Mutta siinä vaiheessa kun hän kommentoi viestiketjuun lähtevänsä v*ttuun sieltä, pelko minussa heräsi että hän lähtee tekemään jotain varsin typerää. Joko niille toisille tai itselleen. Osallistuin keskusteluun.

Muiden ihmisten koittaessa käskeä häntä rauhoittumaan koitin itse vähän erilaisia keinoja, jotka edelleen menivät kuuroille korville ja hänen raivonsa pysyi edelleen yhtä vahvana. Mielestäni oli tärkeintä koittaa saada se raivo laantumaan, sillä se oli siinä kohtaa kestänyt jo tunnin, kello oli siellä kolme aamuyöstä ja hän tahtoi satuttaa jotakuta pahimmalla mahdollisella tavalla. Raivolla saa aikaan hirveitä ja harkitsemattomia tekoja. Se piti saada pois.

Vaikka hän sai useita hyviäkin neuvoja, niistä ei mikään saanut aikaan toivottua tulosta. Mietin, että asiaa pitää lähestyä henkilökohtaisemmalla tasolla. Menin tutkimaan hänen profiiliaan, jos saisin sieltä jotain irti. Siellä oli hyvin vähän julkista tietoa, mutta yhden löysin, mihin saatoin koittaa tarttua. Hän oli kirjoittanut sinne lempisitaatikseen "reach for the stars because even if you fail you will only fall back on top of the world." Tiesin, että sen käyttäminen voisi olla myös riski, mutta tavallaan mitään menetettävää ei ollut. Tartuin siis siihen, kun muutakaan ei ollut.

Kirjoitin viestiketjuun, että muistaako hän sen. Hetken päästä hän kommentoi, että mistä minä olen sen kuullut. Sanoin, että löysin sen hänen profiilistaan. Meni hetki, ja hän vastasi viestiini muutamalla emojilla, joissa ei enää raivoa ollut. Niissä näkyi itkua. Hän sanoi, että hän kasvatti poikaansa sillä ohjenuoralla kymmenen vuoden ajan kunnes pojan äiti lähti toisen miehen matkaan ja vei pojan mukanaan. Ei hän ollut muistanut, että siellä se oli kirjoitettuna hänen profiiliinsa. Hän oli selvästi surullinen, mutta kaikki raivo oli nyt poissa. Onnistuin katkaisemaan sen ja koin helpotusta. Olin pahoillani, että hänelle oli käynyt aikoinaan niin hirvittävän ikävästi ja sanoin, että ehkä hän voisi koittaa nyt itse elää sen sitaatin mukaan, esimerkkinä pojalleen.

Keskustelu jatkui muiden osalta ja kaikenlaisia suorasukaisempiakin neuvoja hänelle annettiin. Hän ei enää keskusteluun itse osallistunut. Edelleen viesteissä pyydettiin rauhoittumaan, eivätkä ihmiset huomanneet tätä meidän viestittelyä siellä välissä. Pian koko keskustelu poistettiin ylläpitäjän toimesta.

Meni tunti ja mietin miten hänellä menee. Laitoin yksityisviestiä (ryhmän sääntöjen vastaisesti) ja kysyin onhan hän kunnossa. Hän vastasi kiittäen minua siitä, että löysin sen sitaatin. Keskustelimme hetken ja hän oli rauhallinen. Kiitollinen.

Montako henkeä, elämää, yhdellä sitaatilla pelastui? Montako elämää pelastui, kun raivon sai katkaistua?

Montako elämää voi tuntematon pelastaa yhdessä yössä, yhdellä lauseella?

Yksi, kaksi, kolme, neljä.

Ainakin.